Suomessa on alkamassa eduskuntavaalivuosi. Kovin dramaattisia muutoksia  puolueiden kannatukseen  ei toistaiseksi ole luvassa. Kannatusjakauma on ollut pitkään aika lailla syväjäädytetty, kuten politiikka muutenkin Suomessa.

”Pääministerivaali” on vain tuolileikkiä, valtapolitiikkaa. Kansalaisille jää hämäräksi, mitä vallan vaihtoehtoja heillä oikeasti  on, kun kaikki puolueet näyttävät toteuttavan valtiovarainministeriön muotoilemaa välttämättömyyden ohjelmaa alentamalla veroja, myymällä valtion omaisuutta ja kiristämällä julkisten palvelujen taloutta äärimmilleen.

Jotta muutosta voisi tapahtua, vaaleissa pitäisi olla selkeitä vaihtoehtoja ja vastakkainasettelua nykyistä enemmän. Se nostaisi myös matalaa äänestysprosenttia.

Hollannissa käytiin marraskuussa mielenkiintoiset parlamenttivaalit. Hollannissakin pääpuolueet ovat ajamassa samaa politiikkaa pienin nyanssieroin. Vaalien suurvoittajaksi nousi Sosialistinen puolue (SP), joka nosti kannatuksensa 6,3 %:sta 16,6%:iin ja parlamenttipaikkansa 9:stä 25:een 150-jäsenisessä alahuoneessa. Oppositiossa olleet demarit kärsivät pahan takaiskun, heidän kannatuksensa laski yli 6 %-yksikköä 21,2 %:iin. Päähallituspuolue konservatiivit menettivät 2 %-yksikköä kannatusta. Myös vihreät hävisivät 0,5 %-yksikköä. Vielä 2003 vaaleissa vihreät olivat lähes tasoissa sosialistipuolueen kanssa.

Suuri symbolinen merkitys Hollannissa oli sillä, että liberaalipuolue VVD menetti yli 3 %-yksikköä kannatustaan saaden enää 22 paikkaa. SP nousi uusliberalistisen VVD:n ohi parlamentin kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. VVD:stä on lähtöisin mm. Fritz Bolkenstein, joka toimi EU:n komissiossa ja oli isänä palveludirektiiville. Kyseinen ”Bolkensteinin direktiivi” oli keskeinen syy siihen epäluottamukseen EU:ta kohtaan, miksi sekä Ranskassa että Hollannissa EU:n perustuslakiehdotus äänestettiin vuonna 2005 kumoon.   

Vasemmistoliiton kannattaa ottaa oppia hollantilaisen sisarpuolueensa jättimenestyksestä. Olennaista SP:n kampanjassa oli tarjota selkeä vaihtoehto valtapuolueiden ja vihreiden tarjoamalla kovalla tai eri tavalla ”pehmitetylle” uusliberalismille. SP:n puheenjohtaja Jan Marijnissenin tulkinta oli, että hollantilaiset halusivat vaaleissa valita inhimillisemmän ja sosiaalisemman Hollannin.  SP:n pääteemat olivat parempi koulu pienemmällä luokkakoolla, parempi terveydenhoito lähellä kansalaisia, enemmän kohtuuhintaisia asuntoja, köyhyyden poistaminen, yksityistämisen ja talouden liberalisoinnin lopettaminen, eläintensuojelun parantaminen ja yleensä parempi ympäristöpolitiikka. 

Uuden hallituksen muodostaminen tulee olemaan Hollannissa hyvin vaikeaa. SP on kuitenkin nyt ensi kertaa historiassaan vakavasti otettava ehdokas myös hallituspuolueeksi. Tässä ei pätkääkään haittaa se, että SP oli 2005 EI-kampanjan pääarkkitehti, kun hollantilaiset äänestivät EU-perustuslakia vastaan. SP:n suurmenestys saa oppositiopuolueena takkiinsa saaneet demarit miettimään useamman kerran, uskaltavatko ne jättää SP:n oppositioon ja mennä itse konservatiivien kanssa hallitukseen jatkamaan ”ainoan vaihtoehdon” uusliberalismia.

Suomen EU-puheenjohtajuuden yksi suuri asia piti olla se, että Suomi ratifioi ranskalaisten ja hollantilaisten kumoon äänestämän EU:n perustuslain. Ratifiointi tapahtuikin itsenäisyyspäivän alla eduskunnassa, mutta huomasiko sitä Euroopassa kukaan?

Johtava lontoolainen laatulehti Financial Times ei 6.12. rivilläkään maininnut, että Suomen eduskunta on ratifioinut EU:n perustuslain. Sen sijaan samassa lehdessä kerrottiin, että Hollannissa on aloitettu kolmen puolueen hallitusneuvottelut, joihin konservatiivien ja demarien lisäksi osallistuu Sosialistinen puolue SP.