Maailma on tänään karvan verran turvallisempi paikka kuin vielä viime maanantaina. Miksikö? Siksi, että republikaanien yhden puolueen valta päättyi USA:n välivaaleissa 7.11.  Georg Bush on voinut koko 6-vuotisen presidenttikautensa ajan nojata oman puolueen valta-asemaan niin kongressin edustajahuoneessa kuin senaatissa.  Nyt siitä tuli kertarysäyksellä loppu: demokraatit saivat jaossa olleista 33 senaatin paikasta 24 ja seitsemän miljoonaa ääntä enemmän kuin republikaanit. Bushin on nyt pakko ottaa se toinenkin, selväjärkisempi Amerikka huomioon.

 

Bushin umpimielinen ulkopolitiikka on vienyt maailmaa kohti pahenevaa sekasortoa ja kasvattanut terrorismille otollista maaperää ympäri islamilaista maailmaa. Irakin jatkuvasti paheneva tilanne avasi lopulta amerikkalaisten äänestäjien silmät.  

 

Maailma voi nyt odottaa, että USA suuntautuu voimalla uhoamisen sijasta kansainväliseen yhteistyöhön niin rauhan, ihmisoikeuksien kuin ilmastomuutoksen kysymyksissä. Amerikan köyhät taas voivat toivoa esimerkiksi, että kymmenen vuotta noin 5 dollariin jäädytetty minimituntipalkka lopultakin nousee.

 

Demokraattien voitto on toivottavasti merkki myös uuskonservatiivien hegemonisen otteen kirpoamisesta. Jo 70-luvulla syntyi republikaanipuolueeseen outo liittoutuma, joka yhdisti rikkaan eliitin, suuryritysten ja uskonnollisen oikeiston tavoitteet.

 

Suomessa oikeisto ja oikeistohenkiset tutkijat ovat yrittäneet panna presidentti Tarja Halosta luokalle siitä, että hänen suhteensa Bushiin ovat olleet huonot ja että Suomi on muka joutunut Washingtonissa huonoon huutoon. Tällainen ajattelu on minusta edustanut inhorealistista mielistelyasennetta: "Koska USA on ainoa supervalta, sitä pitää nöyristellä, teki se mitä tahansa".  No, Tony Blair teki juuri niin ja mikä oli tulos? Kansa ja julkisuus pakottivat Blairin hiljattain ilmoittamaan, että hän eroaa pääministerin paikalta. Suomessa taas Halonen nauttii kansan vankkumatonta kannatusta.